Helsinki, Aleksanterinkatu, aurinkoinen puolipäivä, katukahvila.
Oranssi mies on asettunut viimekesäiselle paikalleen Mikonkadun kulmaan, kadun toisella puolella mustiin pukuihin ja valkoisiin paitoihin sonnustautunut trio virittelee Bachiaan. Oranssi mies ilmeilee tutusti, mutta herää uudella tavalla kiittämään kun kolikko kilahtaa astiaan. Isä ja pikkupoika katselevat pitkään. Isää hymyilyttää, poika on totinen eikä uskalla mennä heittämään kolikkoaan. Lopulta lähtevät astiaa kilauttamatta. Trio ei pääse Bachiinsa kun ohikulkija jää juttusille.
Autoja, raitiovaunuja, ihmisiä, auringon viiltävä heijastus näyteikkunan kehyksessä. Pukumiehiä, farkkunuoria, feissareita, kiireettömiä turisteja. Ulkomaalaiset erottaa usein hiuksista tai vaatetuksesta.
Viereisessä pöydässä Charles Baudelaire katselee kiinteästi ohikulkijoita. Yhtäkään surupukuista naista ei kulje ohi, yksikään upea sääri ei paljastu mustan helman kohotessa. Vasemmalta saapuu kuitenkin nainen mustalla tyylikkäällä pyörällään. Takamus kaartuu ja pyöristyy kauniisti naisen istuessa satulassa, ruskettuneet käsivarret ojentuvat ohjaustangolle. Nainen kääntyy vauhdikkaasti ja varmasti ajaen kulman taakse Mikonkadulle. Charlesin silmät seuraavat häntä, minäkin käännyn katsomaan kunnes takapyörän kimmeltävät puolat häviävät näkyvistä.
Miten niin Baudelaire?
Taisin tehdä taas blondikysymyksen.
No tuli mieleen Baudelaire ja suurkaupunki-ihmisen katse. B:lla on runo nimeltä A une passante, suom. Ohi kulkeneelle naiselle. Siinä “silmä väkijoukossa” näkee surupukuisen naisen, joka kulkee ohi “notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin”.
Walter Benjamin kirjoittaa tästä kirjassaan Silmä väkijoukossa: “Suurkaupunki-ihmisen ihastus ei ole rakkautta ensimmäisellä vaan viimeisellä silmäyksellä. Se on hyväksijättö ikuisiksi ajoiksi, joka tapahtuu runossa samalla silmänräpäyksellä kuin lumous.”
Suomessa toi katse taitaa jatkuvammin olla mahdollinen vain Helsingissä, oli se sitten suurkaupunki tai ei.
Miten ihmiset voivat muistaa niin paljon? Miten päähän voi mahtua niin paljon? Kyllä minäkin parikymmentä vuotta sitten luin Baudelairea ja muistan NYT hämärästi tuonkin runon. Mutta ilman Koillisen kommenttia en muistaisi edes hämärästi.
Ja kiitos Walter Benjaminista.