Tämä teksti ei kurkottele blogista ulos. Se kurkottelee vain blogin oikeaan reunaan. Siellä on aiheita ja “tageja”.
Jos blogia pitäisi 5 vuotta tai 10 vuotta ja kaiken aikaa kevytmielisen runsaskätisesti tagittelisi, niin sitten 10 vuoden kuluttua voisi katsella puolen kilometrin mittaista tagiluetteloa. Siitä saisi jonkinmoisen hailakan osakäsityksen siitä mitä on noiden vuosien aikana tullut ajateltua tai ainakin naputeltua.
Bob Dylan tulisi vastaan jo 50 metrin kohdalla ja olisi tietysti tuttu. Mutta kun 75 metrin kohdalla törmää nimeen Cristian Mingiu, voisi jo joutua hämillisenä kysymään Anteeksi, missä me olemme tavanneet? Loitompana näkyy remuten lähestyvän mikä lie Rajamäen rykmentti…öh, sori Harpo, en heti kaukaa tunnistanut. Puolimatkan taitteen tuolla puolen näkyvät taivaltavan myös Perla Batalla ja Pirjo Hiidenmaa (missä ja miksi he ovat elämääni leikanneet?), ja Puistobluesin kautta päätyy viimeisillä metreillä Venäjälle. Venäjä on kohtaloni?
Muttei taida olla pelkoa puolen kilometrin tagilistasta tai 10 vuoden bloggailusta. Kun se ensimmäinen yrityskin jäi kolmannesvuoteen.
Kyllä on pelkoa. Olet nyt vanhempi ja viisaampi ja kutsuvan blogin pitäminen on tärkeää. Ja ihanaa.
Kevytmielisen runsaskätisesti -sanayhtymääsi ihastuin niin että haluaisin sen seuraavaksi tagikseni. Saanko luvan?
Kiitos kysymästä, saat. Sille on suorastaan kunnia päästä tagiesi joukkoon.
Kiitos vastaamasta. Se oli kauniisti sanottu. Ja minun blogilleni on suuri kunnia saada ne tageikseen.
Ei kun yksikössä: se tagikseen.
On hyvä pitää lukua luvusta. Ja monissa kielissä myös suvusta.
Runo! Täydellinen riimitys ja vielä lukua luvusta.