The Weeping Meadow

Näistä levyistä en luovu -ohjelmassa oli tänään levyjään soittelemassa Jörn Severidt, Lapin yliopiston saksan kielen opettaja ja innokas äänilevyjen keräilijä. En kuullut ohjelmaa alusta asti, mutta kuuntelemaan ryhdyttyäni ehdin kuulla tutumpaa ja vieraampaa. Tutumpaa olivat Beethoven ja Schubert, vieraampaa norjalaisen Ketil Björnstadin The River-niminen sarja ja kreikkalaisen Eleni Karaindroun elokuvamusiikki.

Severidt perusteli Karaindroun valintaa yksinkertaisesti sillä, että musiikki on niin kaunista. Ja musiikkia pikkuradiosta kuunnellessani saatoin todeta, että Severidt oli oikeassa: se oli kaunista, lähes pakahduttavan kaunista. Heti ohjelman päätyttyä ostin kappaleen iTunes-kaupasta.

Kappale on sävelletty Theo Angelopoulosin ohjaamaan elokuvaan, joka englanniksi tunnetaan nimellä The Weeping Meadow. Sello, harmonikka, käyrätorvi ja jousiorkesteri luovat yhdessä hyvin kauniin, surumielisen keinuvasti etenevän äänikudoksen, jota John Kelman All About Jazz -sivuston jutussaan on kuvannut näin:

The Weeping Meadow, Karaindrou’s latest score, is a hauntingly beautiful piece of music that hovers in the air, only occasionally touching down into something more specific. Based on the image of a landscape in the midst, the music has a serenity, occasionally interjected with melancholy, linking to the film’s characters who struggle to find the meaning of freedom for themselves.

Kun on edellisenä katsonut YLE Teemalla menevän rasismin historiaa käsittelevän sarjan esiin tuomia hirmutekoja ja pian sen jälkeen kuulee jotain näin hienon hienoa, ei voi kuin taas kerran ihmetellä sitä, mihin ihminen voi yltää sekä hyvässä että viheliäisessä pahassa.

Tallennettu aiheeseen:elokuvat, musiikki, radio , Eleni Karaindrou, Theo Angelopoulos