marraskuu 17, 2008 • 12:38
Jos voisin valita, kulkisin elämäni päiviä ja öitä halkovassa junassa. Istuisin ikkunan vieressä ja jatkaisin asemalta asemalle. Uudelta asemalta junaan nousisi ihmisiä ja he olisivat hetken matkaa samassa tilassa kanssani. Katsoisin ihmisiä kun he etsivät paikkaansa, näkisin kuinka he asettavat kätensä ja suunsa, ja näkisin kuinka he matkan taittuessa tottuvat junan ja kiskojen liikkeeseen ja siihen mitä heidän silmänsä näkevät. Read the rest of this entry »
Tallennettu aiheeseen:aika, elämä, itsekritiikittä
Kymmenen ratapölkkyä ylikäytävästä Haminaan päin oli talvella ollut kuollut koira. Se oli yöllä jäänyt junan alle. Koira ei ensin näyttänyt kovin pahalta, mutta lähempänä näki kuinka sen silmät tuijottivat mitään näkemättä ja tuuhea häntä oli velttona ja kuinka kauniiseen turkkiin repeytynyt haava ammotti riekaleina kyljessä. Ratavartija korjasi koiran iltaan mennessä pois. Read the rest of this entry »
Tallennettu aiheeseen:aika, elämä
Menin kahville helteiselle Havis Amandan aukiolle, siihen uuteen kojuun jossa on punavalkoruutuiset pöytäliinat. Kahvi, croissantti, kiitos. – Laitetaanko hilloa? – Voi, meillä ei kortti käy. Löytyi käteistä, se kävi, löytyi pieni purkki mansikkahilloa.
Söin, join, varoin lokkeja ja varjelin pahvilautasta lentämästä tuuleen. Lopuksi tartuin tyhjään hillopurkkiin ja tarkastelin etikettiä. Strawberry…28g. Wilkin & Sons, estd. 1895. Wilkin… Hätkähdin. Wilkin? Tiptree, Essex, England? Kyllä, kyllä, se sama kylä, se sama tila jossa olin joskus vuosia sitten viettänyt kesän sekalaisissa töissä, leikellyt luumupuita, poiminut mansikoita, kulkenut Englannin mullasta mustin polvin ja kynnenalusin. Read the rest of this entry »
Tallennettu aiheeseen:aika, elämä, itsekritiikittä , ihmiset
Kerran kesällä kiipesin yksin pohjoissuomalaisen S:n kirkonkylän huojuvahkoon näkötorniin. Torni oli mäntyisen harjun laella. Pääni yläpuolella erottuivat männynoksat heinäkuun yön haaleata taivasta vasten, latvusten lomassa lentelivät hämärään havahtuneet lepakot. Siellä me kaartuvan rantaharjun kesäöiset olemassaolijat harjoitimme lajien välistä ystävyyttä toinen toistamme omimmilla aisteillamme tutkaillen.
Kerran tähän asti ainoalla Italian-matkallani minut kutsui merestä seireenin laulu. Sitä seuratessani jouduin R:n kaupungin vanhaan katedraaliin, jossa arvatenkin paikallinen nuori neito lauloi kaikki paikallisen rajat ylittävän ihanalla äänellään Summertimea, ja häntä kuulemaan heräsivät holveistaan niin neitsyen ja apostolien patsaat kuin piispojen ja kardinaalien vuosisataiset luutkin. Read the rest of this entry »
Tallennettu aiheeseen:aika, elämä, itsekritiikittä
Viimeisimmät kommentit